Geminaatta

Geminaatta eli kaksoiskonsonantti on pitkä konsonanttiäänne kielissä, joissa konsonanttien pituuserot tuottavat merkityseroja eli ovat foneemisia.^[1]

Suomessa useimmat konsonantit esiintyvät geminaattoina: h, k, l, m, n, p, r, s, t ja ŋ (ns. äng-äänne). Näistä h on geminaattana hyvin harvinainen. Geminaatiota merkitään suomessa kirjoittamalla kirjain kahteen kertaan (paitsi äng-äännettä kirjainyhdistelmällä ng).

Suomessa geminaatta kuuluu aina kahteen tavuun, toisin sanoen tavuraja on geminaatan sisällä. Sen sijaan virossa geminaattoja esiintyy niinkin, että koko geminaatta kuuluu samaan tavuun. Esimerkiksi viron sana, joka kirjoitetaan ilma, voi tarkoittaa samaa kuin suomessa mutta myös samaa kuin suomen ilman. Kumpaa tarkoitetaan riippuu siitä, äännetäänkö L-äänne yksittäiskonsonanttina vai geminaattana.

Rajageminaatiosta on kyse silloin, kun konsonantin kahdentuminen ulottuu sanarajan yli: [menepːois], [sɑdekːatos]. Rajageminaatio kuuluu suomen yleiskieleen ja useimpiin murteisiin, mutta kirjoitetussa tekstissä sitä ei merkitä näkyviin.

Useissa suomen murteissa esiintyy enemmän geminaatiota kuin yleis- ja kirjakielessä:

• Yleisgeminaatio esiintyy useimmissa itämurteissa, keski- ja pohjoispohjalaismurteissa sekä peräpohjalaismurteissa: konsonantti kahdentuu lyhyen painollisen (tai sivupainollisen) vokaalin ja pitkän vokaalin (tai diftongin) välissä, esim. "kokkous", "kovvaa" "lukkee", "perrään".^[2]
• Lounais-Suomen erikoisgeminaatio esiintyy lounaismurteissa: konsonantit k, p, t ja s voivat kahdentua, jolloin niitä seuraava vokaali on lyhyt, esim. "oikke", "soikke".^[3]
• Itä-Suomen erikoisgeminaatio esiintyy itäisimmissä savolaismurteissa, selvimmin Pohjois-Karjalassa, esim. "lehmmiä". Tämä erikoisgeminaatio on kielihistoriallisesti melko nuori ilmiö, enintään parisataa vuotta vanha.^[4]

1. ↑ Wiik 1981
2. ↑ Lyytikäinen 2020, s. 22–23
3. ↑ Lyytikäinen 2020, s. 41
4. ↑ Lyytikäinen 2020, s. 27